”I assumed,” Ai-ming told me, ”that when Big Mother’s stories finished, life would continue and I would go back to being myself. But it wasn’t true. The stories got longer and longer, and I got smaller and smaller. When I told my grandmother this, she laughed her head off. She said, ’But that’s how the world is, isn’t it? Or did you think you were bigger than the world?”

”She would say, ’Are you ready? This next story will last so long you’ll forget you were ever born.'”

Madeleine Thienin kolmas romaani Do Not Say We Have Nothing on voittanut jo monia palkintoja ja päässyt mm. Man Bookerin ja Baileys-palkinnon lyhytlistoille. Man Bookerin voitti lopulta Paul Beattyn The Sellout, mutta Baileys-palkintoa saadaan vielä hetki jännittää. Voittaja julkistetaan 7. kesäkuuta ja aion kyllä pitää peukkuja Thienille. Olen lukenut myös Thienin esikoisromaanin The Certainty ja hyllynlämmittäjäpinossa odottaa hänen toinen romaaninsa Dogs at the Perimeter. Ei lämmitä enää kauaa, sen verran tämä uutukainen nosti mielenkiintoa Thienin kirjoittamista kohtaan.

Do Not Say We Have Nothing on kunnianhimoinen historiallinen romaani Kiinan myrskyisästä lähihistoriasta. Tarinan kertoja Li-ling, englantilaiselta nimeltään Marie, on kiinalais-kanadalainen matemaatikko, joka alkaa selvittää itselleen ja lukijalle isäänsä liittyvää mysteeriä. Isä yllättäen häipyi Vancouverista Hong Kongiin ja teki siellä itsemurhan Marien ollessa 10-vuotias. Tämä tapahtui vuonna 1989, jolloin Kiinan hallitus kukisti väkivalloin kuukausia jatkuneet mielenosoitukset Tiananmenin aukiolla Pekingissä. Pian tämän jälkeen Marie ja hänen äitinsä saavat puhelun Kiinasta. Heitä pyydetään auttamaan 19-vuotiasta Ai-mingiä, joka on joutunut pakenemaan kotimaastaan Taivaallisen rauhan aukion verilöylyn jälkimainingeissa. Marielle selviää, että hänen ja Ai-mingin perheillä on yhteys, josta hänen isänsä ei ole puhunut mitään. Marie alkaa hitaasti punoa yhteen isänsä ja samalla synnyinmaansa Kiinan tarinaa.

Lue lisää »