Hiljaisuuden mureneminen sai alkunsa Nsukkassa Ifeoma-tädin pienessä puutarhatilkussa, jonka hän oli kasvattanut verantansa eteen. Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, josta hallitusaukiolla vihreitä lehtiä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä.

Minun omat muistoni eivät kuitenkaan alkaneet Nsukkasta. Ne alkoivat kauempaa, ajasta jolloin kaikki hibiskukset meidän pihallamme hehkuivat hätkähdyttävän punaisina.

Joskus kirjat avautuvat ihan eri tavalla riippuen siitä, mitä lukee ennen tai jälkeen. Luin peräkkäin kotimaisen romaanin, Anni Kytömäen Kultarinnan, joka kuvaa 1900-luvun alun Suomea, ja sitten tämän nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien esikoisromaanin Purppuranpunainen hibiskus, joka kertoo nuoren tytön kasvutarinan vahvasti uskonnollisen isän ikeen alla kuohuvassa Nigeriassa. Niin eri maailmoista olevat tarinat ja silti niissä oli niin paljon samaa. On aivan sama nieleskeleekö tyttö epämääräistä tunnetta kurkustaan pyöritellessään lautasellaan kaurapuuroa pohjalaisessa pirtissä vai maissipuuroa nigerialaisessa keittiössä. Pohjimmiltaan tunteet ja tarpeet ovat samat, tyttö toivoo tulevansa hyväksytyksi omana itsenään ja olevansa rakastamisen arvoinen.

Olen lukenut aiemmin Adichien kaksi muuta romaania, Puolikas keltaista aurinkoa suomeksi ja Americanah englanniksi (suomennettu nimellä Kotiinpalaajat), ja ne ovat tehneet suuren vaikutuksen. Adichien esikoisteos on kauan ollut lukulistallani ja sattui onnekseni nyt käteen kesäpaikkakunnan kirjastossa. Purppuranpunainen hibiskus on hieno esikoinen, mutta ei ihan yltänyt Adichien uudempien romaanien tasolle. Niin hyvä kuitenkin, että olisin varmasti jatkanut kirjailijan seuraamista, jos tämä olisi ollut ensimmäinen häneltä lukemani teos.

Lue lisää »